Mun tunteet on seilanneet tän viimeisen viikon aikana Särkänniemen tornadon kyydissä. Heti, kun mieli alkaa tyyntyä, joku vetää uudelleen vivusta, ja kyyti jatkuu. Pauli on ollut paljon poissa kotoa, harrastus on pitänyt miekkosen kiireisenä. Sen saralta voin onneksi huokaista helpotuksesta, sillä lacrosse-kausi on vihdoin ohi.
Kun on kuukauden päivät tiiviisti lapsen kanssa kotona, tuntuu se välillä melko tukahduttavalta. Siinä, kun kaikessa muussakin, on omat hyvät ja huonot puolensa. Rakastan olla Lindan kanssa, leikkiä ja höpsötellä, mutta tarvitsenhan minäkin hieman omaa aikaa. Olen ollut omasta tahdostani niin tiiviisti kiinni tuossa pienessä tyllerössäni, että vasta nyt alan käsittää, kuinka kaipaisin pieniä hengähdystaukoja silloin tällöin. Tämän toteuttaakseni tarvitsisin kuitenkin hieman potkua persuksille, sillä olen vähän liiankin mukavuudenhaluinen ja saamaton, ja jään kotiin kaikkina niinäkin kertoina, kun olisin voinut viettää aikaa ystävien kesken.
Myönnän, että tunnen syyllisyyttä jättäessäni lapseni hoitoon, olipa kyseessä sitten isi tai isovanhemmat. Olen niin kiintynyt lapseeni, etten raaskisi millään olla poissa. Voiko lapseensa olla liian kiintynyt? Mitä sitten tapahtuu, kun Linda täytyy jättää hoitoon? Itkenkö päivän, viikon vaiko kuukauden? Olen tehnyt tämän itselleni hankalaksi. Olisi vain pitänyt antaa Lindaa enemmän isovanhemmille kylään. Ehkä olisi siis aika alkaa harjoitella tulevaa hoitopäiväarkea, viedä neiti mummulaan ja lähteä ison miehen kanssa elokuviin. Ehkä aloitamme jo ensi viikolla?
On tämä äitinä oleminen kyllä melkoista! Mahtavin asia maailmassa, mutta kuitenkin samalla haastavaa kuin mikä <3
-Trina