ihana imetys

Ennen Lindan syntymää en suonut paljoakaan ajatuksiani tulevaan vauva-arkeen, sillä en tahtonut asettaa itselle vieraaseen tilanteeseen sen suurempia paineita. Tulevaisuus, josta minulla ei olisi minkäänlaista käsitystä tulisi puolestani eteeni sellaisenaan, ilman mitään suurempia odotuksia ja tavoitteita. Tai olihan minulla yksi tavoite, olla lapselleni se paras mahdollinen äiti, lämmin ja rakastava.

Muistan, kuinka imetyksestä paasattiin joka taholta. Neuvolasta, sekä perhevalmennuksesta saatiin molemmista vihkosia, joita olisi kuulunut lukea kotona ennen vauvan syntymää kuin kotiläksyjä. Hukkasin vihkoset ensimmäisen viikon sisällä ja ajattelin, etten tahdo tietää liikaa aiheesta, etten sitten tärkeän hetken tullen pyri täydelliseen, oppikirjamaiseen suoritukseen ja tyri siinä stressatessani kaikkea. Skippasin myös tarkoituksella kaikki synnytysvideot ja vauvapalstat.

Kun sitten neidin synnyttyä sain hänet rinnalleni, oli se mitä luontevimman tuntuista, vaikkei maito ollutkaan vielä noussut. Maito ei noussut sinä koko neljänä sairaalassa viettämänäni päivänä, mutta silti jaksoin sinnikkäästi yrittää. Linda tuhisi todella tiiviisti rinnalla, ja pidin pientä vauvaani ihokontaktissa niin paljon kuin jaksoin. Sairaalassa tyty sai hieman avustusta, ja joi silloin tällöin mielellään pullosta jonkun toisen äidin lahjoittamaa maitoa. Tämä oli mulle suuri helpotus, sillä mun nännit olivat kirjaimellisesti melko risaisina, ja todella kipeät. Ihana kätilö kuunteli onneksi mun vaivoja, ja kiikutti käteeni mitä suurimman pelastuksen: rintakumin. Sen avulla sain syötettyä prinsessaa ilman, että itse koin niin suurta kipua.

Muutama päivä kotiinpaluumme jälkeen alkoi maito nousta ja kohisten. Sen jälkeen tiesin tasan tarkkaan miltä maidosta täydeksi pakkautuneet rinnat tuntuivat. Maitoa kerkesi pakkautua välillä niinkin reilusti, ettei rintatulehdus ollut kaukana. Oireita alkoi jo ilmetä, ja kivuliaana googlettelin, mistä moinen mahtoi johtua. Onnekseni vain osa lievistä oireista täsmäsi, ja tajusin jättää ne piukat urheiluliivit yökäytöstä kokonaan pois. Jälkeenpäin ajateltuna ihmettelen suuresti, mitä mun päässäni on oikein liikkunut, kun olen mennyt nukkumaan urheilurintsikoissa, jotka ovat kaikkea muuta kuin sopivankokoiset suurentuneelle rintavarustukselleni. Ei, en piheyksissäni ollut vielä hankkinut imetysliivejä, enkä kaarituettomia liivejä koskaan hannkinutkaan, kolmiomalliset bikiniyläosat kun hoitivat niiden virkaa paremmin kuin hyvin! 

Sain Paulin serkkutytöiltä rintapumpun lainaan, mutten koskaan käyttänyt sitä. En uskaltanut pumppailla maitoa siinä pelossa, että sitä olisi alkanut tulla vielä reilummin. Päätin, että näin on hyvä, varsinkin kun Linda ei tuttipullosta koskaan juuri välittänyt. Ne kerrat, kun olin poissa Lindan ruoka-aikaan, ovat laskettavissa yhden käden sormilla, eli eipä pumpatulle maidolle olisi ollut käyttöäkään. 

Julkisilla paikoilla imettäessäni en koskaan edes ymmärtänyt hävetä, vaikka joidenkin kummastelevista katseista päätellen näinkin olisi voinut olla suotavaa. Mielestäni niin luonnollinen asia, kuin vauvan syöttäminen parhaalla mahdollisella ravinnolla ei koskaan saisi olla häpeän aihe. Valitetavan usein puututaan myös siihen, jos äiti ei syystä tai toisesta imetäkään lastaan. Ne tunteet, mitä koin sairaalassa, kun maito ei lähtenytkään nousuun, eivät olleet mitään mukavia, joten voin vain kuvitella miltä tuntuisi, kun ei voisikaan ruokkia lastaan omasta takaa. Lapsi kasvaa minusta aivan yhtä hienosti myös korvikemaidolla, eikä tämän vuoksi kannata pahoittaa turhaan kenenkään mieltä kommentoimalla valmiiksi arkaa aihetta. Eihän asia edes kenellekään ulkopuoliselle kuulu.

Alussa ajattelin imettäväni sen suositellun 6kk, mutta koska kaikki oli sujunut niin mallikkaasti, päätin jatkaa vuoden ikään asti. Imetyksestä muodostui mun ja Lindan oma köllöttelyhetki, josta me molemmat nautimme suuresti. Sitä pienen tyytyväistä ilmettä olisin voinut katsella vaikka koko päivän.

Viimeiset pari kuukautta menivät pelkillä yösyötöillä, ja nyt olen luopunut jo niistäkin. Lopettaminen ei loppujen lopuksi tuntunutkaan niin haikealta mitä olin kuvitellut, ehkä siitäkin syystä, että saan toivottavasti kokea saman vielä uudemman kerran. 

-Trina